Sra Poun ammattikoulun valmistumisesta on nyt kulunut vuosi, ja meidän arkkitehtien oli aika palata koululle tutkimaan sen toimintaa ja rakennuksen toimivuutta. Kiitos koulun tukijoille Kordelinin säätiölle, Taiteen keskustoimikunnalle, Wienerbergerille sekä Ecophonille, joiden lahjoitukset mahdollistivat koulun jatkokehittämisen ja dokumentoimisen.

Vierailimme Sra Poussa helmi-maaliskuussa, ja ammattikouluprojektin vetäjä Sous Sina Blue Tent -järjestöstä raportoi meille koulun toiminnasta yhdessä sen käyttäjien kanssa. Ammattikoulun opetustoimintaa suunnittelee ja seuraa Blue Tent, joka teki alun perin aloitteen koulun rakentamiseksi. Koulun kuuluu kuitenkin kyläyhteisölle, ja sen avaimia hallinnoivat luottamustehtävään valitut yhteisön jäsenet. Ammattikoulussa on tällä hetkellä yksitoista mikrolainoilla hankittua ompelukonetta, joita käyttää kylän naisten ompelukoneyhdistys. Koulun toimintaan kuuluu myös kosmetiikkatyöpiste, ja suunnitteilla on moottoripyörien korjausta sekä puusepäntöitä. Toiminta on järjestetty yhteistyössä Bridges Across Borders ja Kone Kmeng -järjestöjen kanssa.

Ompelutyöpisteet on sijoitettu aivan vieri viereen yläkertaan. Ompelijattaret puikkelehtivat kangaspinojen ja ompelukoneiden välissä, lopputuloksena syntyi trikoovaatteita. Alakerta oli vierailuhetkellä käytössä vain kokoontumistilana, ja siellä vieraili toisinaan kiertävän lääkärin vastaanotto. Kauneudenhoidon opetus oli väliaikaisesti lopetettu alakerrassa, sillä yhteisö oli huolissaan siitä, että ammattitarvikkeita voitaisiin varastaa keveiden ovien läpi murtautumalla. Oville pitäisi keksiä kestävämpi, lukittava vaihtoehto. Moottoripyörien korjaus voitaisiin aloittaa yhteistilassa, kun Blue Tent löytäisi sen pyörittämiseen kumppanijärjestön.

Sra Poun alueella asukkaiden rasitteena on katkeileva sähkövirta. Keskellä päivää sähkölaitteita ei voi käyttää ilman omaa virtalähdettä. Aggregaatti olisi saatava, jotta ompelutyö voisi jatkua katkotta työpäivien ajan. Tutkimme aggregaattien hintoja, ja ongelma ratkesi parahiksi: viime vuonna rakennustöissä mukana olleet Elisa ja Toni halusivat tehdä ystäviensä kanssa pienen lahjoituksen Blue Tentin toimintaan, ja aggregaatin hinta olisi heille sopiva summa. Aggregaatti siis hankittiin, punainen ja kiiltävä! Nyt työikaa on käytettävissä koko päivän, eikä koulun käyttäjien tarvitse työskennellä iltaisin.

Yhteisö oli kehittänyt koulurakennusta vuoden 2011 aikana: he olivat lisänneet yläkertaan ylimääräisen katteen, joka auttaa yläkerran varjostamisessa ja sateelta suojaamisessa. Molempiin kerroksiin oli asennettu tuulettimet ja sähköt. Tiilipinnat ja lattiat olivat hyvässä kunnossa, ja tiili oli säilynyt myös väriltään kauniina maanpunaisena.

Tärkein kehittämistarve oli siis saada koululle uudet umpinaiset, lukittavat ovet, jotka olisivat kuitenkin kauniit ja innostavat.  Käsityönä tehdyt punosovet eivät olleet tarpeeksi kestävät, eivätkä täyttäneet paikallisten tarvetta lukita kaikki sisätilat yön ajaksi. Toinen tarve kävi ilmi keskusteluissa käyttäjien kanssa. Ompelukoneyhdityksen naiset kertoivat, että yläkerran katto oli vuotanut sadekauden aikana muutamasta kohdasta, sillä sen katelevyjä ei ole asennettu tarpeeksi limittäin. Niinpä toinen selkeä tarve oli korjata katemateriaali ja parantaa sen kestävyyttä, jottei vuotoja tapahtuisi tulevaisuudessa.

Neuvottelimme eri ovivaihtoehdoista käyttäjien, Sinan, yhteisön päälllikön ja yhteisössa asuvan rakennusmestarin kanssa. Vaihtoehtoina olivat umpipuu, metalli sekä uusi bambuinen ovi jykevämmällä kehyksellä. Päädyimme lopulta koulun käyttäjien toiveesta metalliin, sillä se oli ehdottomasti kestävin vaihtoehto, ja ovet voitaisiin tehdä mittatarkasti srapoulaisessa pajassa. Yhteisö näytti meille läheisen klinikan metalliovia: näin hienoa jälkeä pajalla tehdään! Olimme samaa mieltä hyvästä työn jäljestä, mutta meitä epäilytti silti hieman metalliovien kalseus… Kunnes Sina keksi hyvän ajatuksen: järjestetään maalaustyöpaja, jossa lapset pääsevät maalaamaan ovia värikkäiksi paikallisen taiteilijan ohjauksessa. Lapset olivat muutenkin innostuneet piirtämään koulun pintoihin: löysimme portaista perhosen ja hämähäkin. Niinpä luvallinen maalaaminen tuntui hauskalta suunnitelmalta! Päätimme siis teettää metalliset ovet ja antaa työn vanhassa kylässä sisääntulotien varrella toimivalle metallipajalle. Liitteenä kuvia maalaustyöpajasta, jossa syntyneistä taideteoksista koulun käyttäjät olivat todella ylpeitä.

Sra Poussa oleskellessamme tapasimme australialaisen arkkitehdin Evan, joka vieraili Sra Poussa opiskelijaryhmän kanssa. Me teimme puolestamme vastavierailun Eva suunnittelemaan kylätaloon. Sieltä saimme idean uuteen katemateriaaliin: Eva kertoi, että kylätalon kattoon oli päätetty laittaa jäykkä sementtikate pellin sijaan. Kate on jäykkä, se ei vaurioidu mikäli katolle putoaa jotakin tai jonkun täytyy kiivetä sinne tekemään huoltotöitä. Se on siten helpompi kiinnittää tiiviisti. Tutkimme materiaalien hinnat ja päädyimme vaihtamaan katteen, ja tällä kertaa niin että katelevyt lomitettiin reilusti ettei vettä vain pääse sisään. Käyttökelpoiset peltikatteet kierrätetään Sinan omassa talossa.

Matkamme loppuvaiheessa saimme kuulla tämän hyvän uutisen: Blue Tent -järjestön vetäjä Sina on päättänyt Sra Pouhun ja rakentaa oman pienen talon aivan koulun viereen! Yhteisölle Sinan muutto on todella tärkeä asia, näin hän pääsee työskentelemään entistä tiiviimmin ammattikoulun parissa. Sina aikoo tehdä oman talonsa myöskin maatiilestä, josta hän sai kokemusta viime vuoden rakennustöissä. Sinalla oli hienoja suunnitelmia: vaimo voisi pitäää uuden talon terassilla pientä kioskia, ja perhe voisi istuttaa mangopuita talon ympärille koulun puutarhan jatkeeksi.

Sina kutsui meitä käymään ensi vuonna, silloin voisimme kuulemma majoittua hänen luonaan. Kiitimme kutsusta ja kerroimme, että tulemme mielellämme vierailulle, mutta silloin olemme Sra Poussa lomalaisina. Koulu on tästä lähin yhteisön käsissä: seuraavina vuosina toiminnan raportointi ja rakennuksen huolto ovat käyttäjien vastuulla. Ensimmäinen vuosi opetti paljon sekä käyttäjille että meille suunnittelijoille. Nyt suuntaamme kaikki kohti seuraavia haasteita: Sra Poussa ompelukoneet alkavat surista ja uudet elinkeinot vakiinnuttaa sijansa; me arkkitehdit taas jatkamme suunnittelutyötä seuraavissa projekteissa, jotka vievät meidän esimerkiksi Tiibetiin ja Tansaniaan.

The construction of Sra Pou vocational school is now finished and we architects have returned to Finland, happy that everything went so well.

It is important to learn from the users also after the completion of the building. The project will continue with a second visit to Sra Pou  in 2012. The architect team will monitor the functioning of the school building during its first year and design necessary changes and amendments together with the community. For example, there have been challenges with the durability of the handicraft doors, so the design will be developed further with the local handicraftsmen. The aim is to inspire the community to plan the future of this very building as well as their whole built environment and to take responsibility over their maintenance. The school should continue to live and grow together with its users.

_____________________

Sra Poun ammattikoulu on valmistunut ja me suunnittelijat olemme palanneet kotiin Suomeen. Seuraamme tiiviisti koulun tulevia vaiheita ja pidämme yhteyttä Sra Pouhun. Kouluprojekti jatkuu meidän osaltamme keväällä 2012 toisen vaiheen vierailulla Sra Pouhun. Kartoitamme silloin rakennuksen toimivuutta ja käyttäjien kokemuksia ensimmäiseltä vuodelta. Niiden perusteella teemme korjaavia suunnitelmia ja pohdimme yhdessä ratkaisuja teknisiin ongelmiin. Esimerkiksi paikallisten käsityöläisten tekemät värikkäät ovet eivät ole kestäneet sadekaudella toivotusti, joten suunnittelemme ne uudestaan punojien kanssa.

Tulevaisuudessa nuori yrityksemme Arkkitehdit Rudanko Kankkunen (www.rudanko-kankkunen.com) jatkaa työtä jännittävien arkkitehtuuriprojektien parissa sekä Suomessa että Aasiassa.  Jos haluat Sra Poun projektista tarkempia tietoja, voit ottaa yhteyttä Hillaan ja Anssiin osoitteeseen info@rudanko-kankkunen.com .

Tänä aamuna lähes valmiilla ammattikoululla vietettiin avajaisseremoniaa. Lähdimme Phnom Penhistä aamuvarhaisella kohti Sra Pouta, jotta ehtisimme paikalle aamukahdeksaksi, jolloin juhlaan palkattujen soittajien oli määrä aloittaa perinteinen musisointi. Sina oli laatinut juhlasta tarkan ohjelman ja tarjoilusuunnitelman sekä delegoinut koristelut kyläläisille niin, että seremoniateltta oli kuorrutettu ilmapalloilla jo ennen tuloamme. Myös rakennustyöntekijät olivat ylittäneet itsensä ja viimeistelleet vielä edellisen illan hämärissä yläkerran puulattian sekä tiivistäneet alakerran kivipohjan betonivalua varten. Asetimme pikaisesti värikkäät ovet oikeille paikoilleen – ja rakennus oli valmis vastaanottamaan vieraat!

Seremonia oli meille ennalta vieras, joten pälyilimme aluksi kuin epäluuloiset koirat, missä meidän odotettaisiin kulloinkin istuvan, puhuvan tai leikkaavaan punaista nauhaa. Sina katosi tervehtimään tärkeitä paikallisia viranomaisia, joita saapui kokonainen seurue. Onneksi kyläläiset tönivät ja viittoivat meitä ystävällisesti oikeille paikoillemme, ja puhe tuli pidetyksi sekä nauha leikatuksi yhdessä yhteisön edustajan ja kunnanjohtajan kanssa. Olimme aluksi huolissamme, että ennalta kirjoitettu puheemme olisi liian pitkä käännettynä, mutta kunnanjohtajan puhe päihitti sen pituuden mennen tullen. Sina käänsi jälkeen päin, että johtaja oli vain puhunut koulutuksen ja työn tarpeesta ja kiitellyt meitä sekä ammatikoulun tulevaa toimintaa luotsaavia järjestöjä. Puhe kesti kuitenkin lähes kolme varttia. Olimme ylpeitä eturivissä sitkeästi istuneista koululaisista, joiden kärsivällisyys palkittiin seremonian lopuksi yhteislauluilla ja kambodzalaisilla hampurilaisilla.

Seremonian jälkeen tuolit singahtivat pinoihin viidessä minuutissa, ja kymmenessä tontti oli tyhjä kyläläisistä. Annoimme Sinalle tilaisuuden keskustella paikalle saapuneiden avustusjärjestöjen kanssa ammattikoulun tulevasta toiminnasta samalla, kun kävimme työntekjöiden kanssa läpi jäljelle jääneet rakennustyöt. Elisalle ja Tonille tonttikäynti oli viimeinen; he suuntasivat seremoniasta suoraan Siem Reapin -bussiin. Kuukauden seikkailu alkaa olla ohi: Hilla lähtee lauantaina, Anssi jää vielä viikoksi viimeistelemään detaljeja ja ottamaan valokuvia. Ammattikoulu on kohta valmis, ja meidän pitää samalla raaskia luovuttaa se seuraaviin käsiin.

Harjakorkeus on  saavutettu ja huomenna kouluun saadaan katto pään päälle. Rakennustöissä on siirrytty muurauksesta sisätilojen pariin; loppumetrit ovat siis käsillä. Tässä vaiheessa valmiusaste näyttää hyvältä perjantain seremoniaa ajatellen, vaikka paljon on vielä tehtävää ennen juhlia.

Harjannostajaisten puuhamies Sina kiersi tänään ympäri kylää kutsumassa ihmisiä pitoihin laatimallaan hienolla virallisella kutsukortilla. Kutsun mukaan seremonian ohjelmaan kuuluu ainakin joukko kiitospuheita, nauhan leikkaaminen, musiikkia ja lahjojenvaihtoa. Khmeerinkielisestä kutsusta osasimme lukea vain sanat ”Hilla” ja ”Finland”, mutta saimme Sinalta suullisen käännöksen. Vieraita odotetaan paikalle noin 150, joten pelkästään seremonian järjestämisessä on hommaa.

Rakennustöihin palkatut kyläläiset löivät meille jauhot suuhun ratkaisemalla akuutin työmaateknisen ongelman: he olivat keksineet, kuinka päästä tasoittamaan yli 5 metriä korkean takaseinän ylimmät muuraussaumat. Kyläläiset olivat rakentaneet telineet työntämällä puiset tukirakenteet läpi tiiliseinän aukoista ja tasapainoilivat nyt niillä seinän molemmin puolin. Huiman näköistä touhua!

Sunnuntaina urakoitsija oli työmaalla koko päivän järjestelemässä viimeisiä materiaalihankintoja ja sopimassa kanssamme detaljeista. Detaljikeskustelut lähtivät kuitenkin rönsyilemään, sillä urakoitsija oli silminnähden hämmentynyt saavuttuaan paikalle ja nähtyään rakennuksen harjakorkeudessaan. ”En ole koskaan nähnyt tällaista rakennusta”, oli hänen ensimmäinen kommenttinsa, jota seurasivat päänpyöritykset ja naurahtelut. Meitä huvitti epäröinti: urakoitsijahan oli käynyt läpi kaikki piirustuksemme ja hoitanut urakan täsmälleen niiden mukaan – kuinka häntä nyt voi kummastuttaa lopputulos?

Kävi ilmi, että urakoitsija ei ollut eläissään ollut mukana rakennusprojektissa, jota ei olisi toteutettu kambodzalaisen nykystandardin mukaan: 3×3-metrinen betonirunko, joka täytetään tarvittavin osin haperolla tehdastiilellä ja rapataan kauttaaltaan. Hän oli luottanut piirustuksiimme kantavasta tiiliseinästä pilastereineen, muttei pystynyt peittelemään hämmästystään nähtyään lopputuloksen. ”No, eihän Angkor Watiakaan ole rakennettu betonista”, hän naurahti lopulta, ja pääsimme rauhassa keskustelemaan porrasdetaljeista.

Kylän lapsia kiinnostavat kovasti rakennustyöt ja erityisesti ruskea muovailuvahan kaltainen rappauslaasti, jota jotkut heistä luulivat aluksi suklaaksi. Korjattuamme asian lapset kuitenkin ryhtyivät apureiksemme ja ovat auttaneet meitä töissä muutamana päivänä. Tänään palkitsimme heidän puuhansa lentopallolla, josta seurasi heti iloa sekä surua, kun leikkijöitä oli yhtäkkiä paikalla enemmän kuin yhdestä pallosta riitti jaettavaksi.

Työt jatkuvat Sra Poun työmaalla tiiliä vimmatusti latoen. Toisen kerroksen muuraus etenee reippaasti kiitos urakoitsijan palkkaaman lisätyövoiman sekä luottomuuraajamme ”Redin”, joka on tehnyt paluun työmaalle lomapäivän jälkeen. Parhaimmillaan viiden muuraajan voimalla valmista seinää nousee noin metri päivässä.

Tästä huolimatta ensi viikon perjantaiksi sovitun avajaisseremonian nimi on muutettu harjannostajaisiksi. Urakoitsija tunnusti meille eilen huolissaan, ettei koulu valmistu viimeistä piirtoa myöten seremoniaan mennessä. Aikataulua tiivistettiin lisätyövoimalla, mutta emme olleet valmiita tinkimään yksityiskohdista. Lopulta päätimme, että Anssi jää Sra Poun työmaalle vielä viikoksi suunnitellun lähtöpäivän jälkeen valvomaan viimeisiä töitä, mutta harjannostajaiset pidetään sovitusti. Näin vältämme turhan hosumisen ja saamme varmasti nähdä valmiin rakennuksen viimeisteltyine yksityiskohtineen, eikä myöskään melkein kuukausi sitten tehtyä avajaisten bändivarausta tarvitse perua.

Saimme eilen mieluisia vieraita, kun ammattikoulun tontin lahjoittaja kävi kääntymässä työmaalla. Hänen vanavedessään koulua kävi myös ihastelemassa ammattikoulun yhteistyöjärjestöjen edustajia, joille korvaamaton projektikoordinaattorimme Sina esitteli työmaata ja koulun tulevaa toimintasuunnitelmaa. Toiminnan on tarkoitus alkaa jo huhtikuun toisella viikolla. Silloin yläkerran luokkahuoneessa aloitetaan koneompelun opetus ja koulupukujen valmistus, jolle Sina on jo saanut ostosopimuksen Phnom Penhin kouluihin.

Muurauksen sujuessa rutiinilla huomiomme kiinnittyy yksityiskohtiin, joista joudumme usein neuvottelemaan urakoitsijan ja työjohtajan kanssa. Olemme kuitenkin  saaneet juttutuokioissa lähes poikkeuksetta oman tahtomme läpi, koska rakennuksen päämateriaalit, maatiilet ja puu, ovat urakoitsijalle edelleen hieman vieraita ja hän luottaa selvästi ammattitaitoomme niiden käytössä enemmän kuin omaansa. Omapäisen arkkitehdin unelmaurakoitsija! Urakoitsijan työntekijät eivät onneksi vierasta puun käyttämistä, vaan nikkaroivat näppärästi esimerkiksi kokoontumistilan kallistetut L-profiilit ohjeidemme mukaan.

Tämän päivän päätteeksi muistimme vielä bambuovienpunojia lyhyellä visiitillä. Olimme muutama päivä sitten toimittaneet heille luokkahuoneiden hyllyiksi tarkoitetut lautakappaleet, jotka olivat iloksemme muuttuneet raikkaan vihreiksi. Jätimme heille uuden erän hyllylevyjä värjättäviksi, tällä kertaa toivoimme heidän paletistaan oranssia.

Ensimmäisen kerroksen muuraus on valmis ja välipohjan tekeminen alkaa heti huomisen aamun sarastaessa. Kyläläisiä pyörii työmaan ympärillä kiihtyvällä tahdilla, kun tiilistä alkaa hahmottua rakennus. Päivämme työmaalla venyvät helposti auringonlaskuun ja kotiin päästyämme olemme yltä päältä tomussa, hiekassa ja sementissä.

Työt edistyvät, mutta niin pitääkin, sillä ammattikoulun valmistumisseremonia on sovittu jo ensi viikon perjantaiksi. Suhtauduimme aluksi seremoniaan varauksella, mutta paikallisten mukaan kyseessä on tärkeä perinne. Lisäksi koulu saa tapahtuman ansiosta lisää näkyvyyttä sekä kyläyhteisössä että Udongin kunnan päättäjien silmissä.

Tiiliseinän saumauksen siistimisessä kuluu aikaa enemmän kuin olimme osanneet odottaa. Tästä syystä palkkasimme neljä kyläläistä talkoisiin. Hyvä niin! Uusien työntekijöiden saumatessa ensimmäistä päivää paikalle ilmestyi rohkeasti kuin tyhjästä eräs kylän naisista, jonka ahkeruus ja oma-aloitteisuus tekivät meihin kaikkiin suuren vaikutuksen. Hänet palkittiin panoksestaan työpaikalla saumausporukassa.

Paljon kehuttuja bambuovia kokeiltiin tiilipilarien väliin eilen ja ne sopivat kuin sopivatkin oviaukkoihin. Urakoitsijan väliseiniin valitsemat kukkakuviolliset puuovet eivät olleet aivan sitä mitä olimme ajatelleet ja olisimme mielellään vaihtaneet ne hiukan yksinkertaisempiin. Kikattelevan kambodzalaisen raadin edessä päädyimme kuitenkin kukkaoviin, koska kuulemma meidän valitsemiamme yksinkertaisia puuovia ei käytä tässä maassa kuin vanha kansa.

Tänään kokeilimme erilaisia vaihtoehtoja sokkelin rappaukseksi yrityksen ja erehdyksen taktiikalla – olemmehan aiemminkin soveltaneet kyseistä periaatetta hyvällä menestyksellä. Parhaaksi rappaustekniikaksi osoittautui hyvin ohut slammaus punaisella laastilla. Päivään mahtui vielä pieni askartelutuokio, kun teimme laudasta yksinkertaiset hyllyt luokkahuoneen tiilipilasterien väleihin. Ennen kun veimme hyllyt käsityöläisten värjättäviksi, työmiehet tarjoutuivat höyläämään ne sileiksi sähköhöylällä – kyseessä oli ensimmäinen kerta kun työmaalla käytettiin muuta kuin lihasvoimalla toimivia työkaluja!

Viime päivinä reippaasti kohonneet maatiiliseinät kurkottavat jo lähelle ensimmäisen kerroksen kattoa. Joka kerta saapuessamme tontille rakennusmiesten soveltamistaidot ovat kehittyneet hieman; muuraus alkaa sujua jo omalla painollaan. Moneen kertaan selitetyt oudot vaatimuksemme pilastereiden limityksistä ja tiiliseinän valoraoista ovat nyt tuttuja luottomuurareillemme, jotka jakavat tietoa eteenpäin muille työmiehille.

Seinät  ja tiilipilarit ovat jo ihmisen korkuisia, joten rakennuksen sisätilan voi jo kuvitella valmiina. Iltapäivällä aurinko heittää pitkän tiiliseinän varjon koulun itäpuolelle, ja tiililimityksen valoraot täplittävät maan kuin tähtitaivas. Sama tapahtuu aamuisin toiseen suuntaan, kun idän aurinko pilkistää sisään luokkahuoneeseen valoraoista. Olemme palkanneet kaksi kyläläistä siistimään tiilisaumoja lopullisiksi, ja heidän kädenjälkensä tekee seinistä tarkkaa käsityötä: tiilet hehkuvat punaisina ja lämpimän ruskea maalaastisauma liittää ne ympäröivään maisemaan. Maatiilistä rakentaminen ei ole ollut helppoa, mutta kun se on saatu onnistumaan, hyrisemme kaikki tyytyväisyydestä katsellessamme tulosta.

Eilen huumorimiehenä tunnettu kuskimme letkautti, että tiilipilarithan ovat suuremmat kuin Angkor Watin temppelissä! Kuskin vitsivarasto on ehtymätön: seuraavaksi hän totesi, ettei oikein lihava khmeeri taida edes mahtua rakennukseen hoikista pilariväleistä. Heh. Meillä on paikalla oma arkkitehtuurikriitikko jo rakennusvaiheessa.

Koulun seinät nousevat tällä hetkellä kovaa vauhtia ja rakennus alkaa jo hahmottua. Maatiilten muuraminen on kuitenkin sen verran uutta puuhaa paikallisille työmiehille, että teimme ekskursion katsomaan lähistön maatiilirakennuksia ja opiskelimme yhdessä siistiä muurausta. Suunnitelmassamme perinteiseen tiililimitykseen jätetään pieniä aukkoja, joista rakennuksen sisään tulvii valoa ja vaihtuvaa ilmaa. Idean selittäminen työmiehille olikin sitten toinen juttu, mutta tänään iloksemme visiomme kohtasivat ja aukkoja jätettiin seinään jo enemmänkin ”mutun” kuin mitan perusteella.

Edelleenkin olemme päässeet auttamaan työmaalla siellä täällä. Olimme avuksi esimerkiksi kädet rakoille hanganneessa lapiointisessiossa, kun lattian täyttömaata ei jostain syystä kipattu perustusten sisään vaan ulkopuolella. Työntekijät olivat tuona päivänä silminnähden iloisia meidän saapuessamme paikalle tarjoamaan lisäkäsiä.

Rakentamisen ja rakentamisen ohjaamisen lisäksi olemme viime päivinä mm. käyneet hedelmällisen palaverin urakoitsijan kanssa projektin tämän hetken tilasta sekä keskustelleet ammattikoulun tulevaisuudesta Sra Poun yhteisön ja kylässä toimivien avustusjärjestöjen välisessä kokoontumisessa. Kokouksessa ammattikoulun toiminta sai uusia raameja, kun muut avustusjärjestöt olivat kiinnostuneita tekemään yhteistyötä ja järjestämään opetusta koulun tiloissa tulevaisuudessa.

Pääsimme tutustumaan punottujen ovien värjäykseen edellisellä vierailulla käsityöläisten luona. He upottavat punomaansa langan sekä bamburuoteet kiehuvaan kasviväripataan kuin spagetin, jonka jälkeen värikkäät kuidut ripustetaan puiden välille kuivumaan. Punos tehdään ristikkäisten värjättyjen bamburuoteiden päälle samanvärisellä langalla. Puinen kehys värjätään vasta, kun punos on kiinnitetty siihen: perheen isäntä maalaa kehyksen samalla kasvivärillä ja jättää ovet kuivumaan komeasti talon eteen. Vielä loppuun on hyvä lisätä, että ovien värit ovat niin herkullisia, että hiiret olivat käyneet napostelemassa niitä poskeensa yön aikana. Yhteen oveen oli ilmestynyt pieni reikä, josta punojat arvasivat heti hiirten olleen asialla. Kuulemma kasviväreistä juuri aniliininpunainen houkuttaa jyrsijöitä – kokemuksesta viisastuneina taidamme sijoittaa nämä ovet koulun ylempään kerrokseen.

ps. Tänään otimme myös ryhmäkuvan tontilla – se löytyy välilehdeltä “Tekijät”!

Ensimmäisten betonivalujen jälkeen on tuntunut siltä, että urakka pääsi kunnolla käyntiin! Viime päivinä rakennuspaikalla on vallinnut hyvä tekemisen meininki ja sen myötä tulostakin on syntynyt. Perustukset on nyt valettu ja huomenna valetaan lattia, jonka jälkeen päästää muuraamaan. Aikataulu siis pitää vielä tässä vaiheessa!

Myös me olemme saaneet ottaa mukavasti osaa talkoisiin. Työntekijät olivat jopa eräänä päivänä varanneet meille tekemistä, kun betonin sisään valettavia harjateräskehikoita oli jätetty koottavaksemme. Muuten olemme useimmiten heiluneet lapion ja hakun varressa. Alkuhämmennyksen jälkeen työntekijät näyttävät tottuneen meidän jatkuvaan paikalla vierailemiseemme. Myös kuskimme mainitsi päivittäisistä käynneistämme tokaisten: “Yleensä Kambodzassa vain tilataan rakennus ja tullaan seuraavan kerran katsomaan, kun se on valmis.” Samankaltaisia juttuja saimme kuulla myös kyläläisiltä. Rakennustöistä silminnähden innostunut Sina kertoi uudessa työhatussaan, että kyläläiset ihmettelevät suomalaisia nuoria, jotka tulevat tänne rakentamaan koulua ja kyselemään kysymyksiä pakkosiirroista. “Teillä on hiukan erilainen tapa tutustua Kambodzaan”, totesi Sina pilke silmäkulmassaan.

Kambodzalaiset rakennustyötavat ovat aika lailla erilaiset kuin suomalaisilla työmailla. Betoni sekoitetaan maassa ja raahataan muotteihin ämpäreillä, työkalut ovat mahdollisimman yksinkertaisia, esim. kirveisiin ei ole varsia valmiina, vaan ne tehdään paikalla. Koneita ei myöskään käytetä vaan kaikki työt tehdään miesvoimin työvoiman edullisuudesta johtuen. Kuivankin kauden työolot ovat vaativat, sillä lämpötilat kohoavat keskipäivällä yli 35 asteeseen. Rankat olosuhteet ovat ottaneet omansa ja olemme viime päivinä käyneet paikalla erilaisilla kokoonpanoilla sairastaessamme kuumetautia kukin vuorollamme.

Vaikka olemmekin tyytyväisiä projektin etenemiseen ja rakennuspaikalla vallitsee päällisin puolin yhteisymmärrys siitä mitä ollaan tekemässä, niin silti tuntuu, että paikalla on vierailtava päivittäin. Pienet yksityiskohdat kun meinaavat hukkua suurten linjojen viedessä päähuomion. Esimerkiksi yhden tiilirivistön lisääminen tiettyyn kohtaan voi vaatia parin päivän intensiivistä kyttäämistä – muun muassa tämän opimme menneen viikonlopun aikana.

Korinpunojien oviurakka on jatkunut yhtä innostavasti kuin alkoikin. Perheen äiti sai meiltä etumaksun lauantaina käydäkseen hankkimassa materiaalit 28 tilattuun oveen, ja nyt perhe on valmistanut yhden mallioven jokaista väriä: oranssia, purppuraa, tummanviolettia ja kirkkaanvihreää. Kuulimme punojilta, että ohikulkijat ovat käyneet ihastelemassa ovia ja kyselleet samanlaisia omiksi ikkunaluukuikseen. Tästähän voi alkaa loistobisnes Sra Poun korinpunojayhteisölle!

Aamuisella ajomatkalla Sra Pouhun ehdimme kerrata taas mahdolliset kauhuskenaariot, jotka realisoituivat ikäväksemme paikan päällä. Saavuimme paikalle 10.30 eikä betonin valannasta ollut vielä tietoakaan, paikalla olivat vain meille jo niin tutut kaksi laiskaa työntekijää, joita emme olleet vielä kertaakaan yllättäneet työnteosta. Tällä kertaa he olivat kokkaamassa ja pyykkäämässä. Omaa närkästystämme purkaaksemme kävimme tiilten valmistuspaikalla kyselemässä puolikkaiden tiilien perään. Takaisin tullessamme pyysimme yhteyshenkilöämme Sinaa soittamaan tiukkasävyisen puhelun urakoitsijalle, etteivät hommat voi jatkua tällä tavalla. Urakoitsija lupasi olla paikalla klo 13.

Sinan neuvosta olimme tuoneet paikalle kylmälaukussa virvoitusjuomia työmiehille. Ero työtahdissa oli kuin yöllä ja päivällä kun tiilenkantajille tuotiin kesken tiilien purkamisen kylmälaukku auton viereen odottamaan. Liioittelematta työtahti noin kolminkertaistui. Sina selvästi tietää mistä puhuu.

Pikaisen lounaan jälkeen palasimme paikalle täynnä tulta ja tappuraa: halusimme nähdä betonin valuvan tänään. Paikalla oli lisää miehiä ja hihat heilumassa. Kuoppia oli vielä kaivamatta ja Sinan esimerkkiä seuraten mekin tartuimme hakkuihin ja lapioihin. Itse urakoitsija ei ollut vielä paikalle ehtinyt, mutta yksi työnjohtajista sekä pari lisävahvistusta takasivat sen, ettei työmaan vakionaamoillakaan ollut varaa enää laiskotella. Kuopan kaivamisen ohella pääsimme yhdistelemään rautavapoja toisiinsa betonimuotteja varten. Työskentelyssä vallitsi mukava yhteisymmärrys eikä meille jäänyt sellainen olo, että olisimme olleet tiellä tai epätoivottuja.

Tunnit kuluivat, urakoitsija saapui paikalle, näytteli mahaansa, antoi käskyjä ja vakuutteli, että ensimmäiset valut tehtäisiin vielä tänään. Olimme päättäneet jäädä paikalle todistamaan tätä tapahtumaa välittämättä siitä kuinka myöhäiseksi se venyisi. Lisäksi toivoimme  meidän läsnäolon myös kiihdyttävän työmiesten hääräämistä vaikkakin heidän esimiehensä varmasti teki siinä osaltaan parempaa työtä. Noin klo 18 kaadettiin ensimmäinen erä betonia ensimmäisen kuopan muottiin. Meidän tunnelmamme oli juhlallinen: olimme väsyneitä mutta onnellisia. Asiat eivät aina tapahdu helpolla vieraassa kulttuurissa, mutta lopulta niitä sentään tapahtuu.

Kävimme vielä nopeasti kurkkaamassa bambunsitojien päivän aikaansaanokset ja olimme taas oikein tyytyväisiä näkemäämme. Myös isäntä oli sangen hyvillään suojattiensa uudesta luomuksesta. Hänen kasvoiltaan hehkui sellainen oman työn ylpeys, johon esimerkiksi Suomessa harvemmin törmää. Maksoimme ensimmäisen valmiin ja tilasimme kolme eriväristä ovea lisää vain pienin muutoksin.

Maanantaiaamupäivä kului budjetoinnin maailmassa Phnom Penhissä. Kun iltapäivällä kävimme työmaalla, ei siellä ollut tapahtunut juuri mitään muutoksia. Tapasimme rakennuspaikalla kuitenkin urakoitsijan, joka selitti meille tilannetta. Kävi ilmi, että hänellä on toinen urakka toisessa paikassa aivan loppusuoralla, jonka jälkeen työmiehet keskittyisivät meidän projektiimme täysipainoisesti. Hän vakuutti myös, että koulu tulee valmistumaan 30 päivässä ja, että seuraavana aamuna alkaisi perustusten valanta. Emme vielä tässä vaiheessa epäile työn valmistumista ajallaan, mutta huolenamme on, että jos alussa vetkutellaan pitkään, niin urakan loppupuolella joudutaan aikataulua kirimään kiinni, mikä voi tarkoittaa vähemmän viimeisteltyä lopputulosta. Onneksi maanantain latteutta valaisivat upeat punotut ovet! (kts. alla)

Vierailimme maanantaina korinpunojien luona tutkimassa ovien mallikappaleita, ja tulos oli upea! Käsityöläisperhe oli jakanut työn eri perheenjäsenten kesken: äiti johti lankojen värjäämistä, tytär punoi ja isä naputteli kehykset oville. Tilauksemme perusteella emme olleet odottaneet, että myös bamburuoteet olisivat värjättyjä, mutta perhe oli nähnyt vaivaa ja värjännyt kaikki punoksen osat samalla lämpimän oranssin sävyllä.

Kehys vaati vielä hieman tuotekehitystä, mutta perheen isä oli jo äärettömän ylpeä uudesta saavutuksestaan. Jiirikulmat olivat jääneet hieman vajaiksi, eikä ovi ollut jäykkä. Tekijä itse halusi vielä kokeilla kehyksen rakentamista yhdestä uritetusta rimasta kahden toisiinsa kiinnitetyn sijaan. Niinpä neuvottelimme asiasta piirustuksin ja sovimme versio 2:n arviointikäynnin seuraavalle päivälle. Kun lähdimme, kaikki olivat innoissaan: ovista tulisi kauniit!

Halusimme ensimmäisena todellisena rakennuspäivänä ehdottomasti mennä paikalle tarkastamaan, että miten työt ovat lähteneet käyntiin. Sopimuksessa työajaksi oli urakoitsijan kanssa sovittu klo 7-11 ja 13-17. Saavuimme paikalle ennen yhtätoista ja odotimme, että perustusten kaivaminen olisi ollut jo hyvässä vauhdissa, mutta tontilla seisoskeli vain työnjohtaja ja kaksi työntekijää, jotka asettelivat keppejä tontin rajoille. Ongelma oli se, että tonttimerkit eivät olleet tarkalleen suorakulmion muodossa eivätkä linjassa ohikulkevan tien kanssa. Yritimme selittää, että asialla ei ole mitään väliä kunhan rakennus mahtuu tontille ja mitat ovat oikein. Kun lopulta ongelma saatiin ratkaistua meidän saavuttuamme paikalle, alkoivat pyörät yllättäen pyöriä ja tulosta syntyä. Kannattaa siis vierailla paikalla tiiviisti. Kun esittelimme pienoismallin rakennusmestarille, hän ymmärsi selkeämmin sekä urakan mittasuhteet että aikataulun tiiviyden.

Päivittäisiä lisäkuluja syntyi kun tajusimme, että kovettuvia maatiiliä täytyy kastella päivittäin, mutta toisaalta työllistämme näin taas kaksi kyläläistä lisää. Sovimme vesikärryn omistavan naisen kanssa päivittäisestä kastelusta, joka alkoi viiden minuutin varoitusajalla suullisen sopimuksenteon jälkeen. Joutilasta työvoimaa on siis kylässä loputtomasti!

Lounastauon jälkeen odotimme viimeistään, että kuopan kaivuu olisi käynnissä, mutta tontilla kökötti ainoastaan rakennusvartija. Tässä vaiheessa turhautuminen purkautui kuokkaan ja hakkuun, ja aloimme itse kaivaa maata. Projektimme paikallinen yhteyshenkilö Sina hämmentyi aluksi aloitteellisuudestamme, mutta rohkaistui sitten ja ryhtyi itse auttamaan vedenkantajia tiilien kastelussa. Työnteossa oli hauska yhteisöllinen tunnelma, kun vielä tiilirekka saapui paikalle ja kyläläiset lastasivat ketjussa lisää tiiliä kasteltavien kasaan. Ympärillä hääri lapsia ja lehmiä, muutamien joutilaiden miesten naureskellessa hakkuutöillemme. Kumpihan lienee hauskempaa: se, että länsimaiset arkkitehdit kaivavat itse kuoppaa vai se, että naisia on rakennustöissä? Kun lähdimme tontilta, kuopankaivaja jatkoi työtään. Ehkä yhteisöllinen työtuokiomme onnistui motivoimaan raksaduunareita!

Lauantaina, kun muut kambodzalaiset valmistelivat hääjuhlia ja pitivät vapaapäivää, me matkasimme taas tontille. Urakkasopimuksen allekirjoitus oli sovittu aamukymmeneksi. Paikalle saapui kahdella citymaasturilla neljä ihmistä, joista kukaan ei näyttänyt duunarilta, vaikka töiden piti alkaa heti paperien kirjoittamisen jälkeen. Kysyimme asiasta ja meille vastattiin, että rakentaminen alkaisi iltapäivällä. Ilman sen suurempia muodollisuuksia nimet laitettiin papereihin, pikainen kädenpuristus, symbolinen kulaus vettä ja vastuu rakentamisesta 30 päivässä oli nyt urakoitsijalla. Näin jälkeenpäin ajatellen oli meidän kannaltamme erinomainen asia, että sopimukset allekirjoitettiin ennen kuin tarkentavia kysymyksiä alettiin esittää. Vaikka olimme tehneet urakoitsijalle selväksi suunnitelman yksityiskohdat, kookkaiden maatiilien paino oli hänelle jonkinlainen shokki. Jotta rakennusmestari ja työnjohtaja saisivat paremman käsityksen maatiilien rakennustekniikasta, kävimme tiilien valmistuspaikalla ja demonstroimme limityksiä. Tiedustellessamme uudelleen, että milloin rakentaminen todella alkaisi, meille vastattiin, että sittenkin vasta seuraavana aamuna.

Lounaan jälkeen poikkesimme kylän korinpunojien pakeilla neuvottelemassa koulun punottujen ovien valmistamisesta. Ovet jäivät urakan ulkopuolelle, sillä meillä oli erityisenä vaatimuksena, että niissä käytettäisiin paikallista perinteistä käsityötä. Hinta kohosi aluksi odottamattoman korkeaksi, joten päätimme ensin tilata vain kaksi mallikappaletta: yhden halvemman ja yhden kalliimman eri materiaaleista. Päivän päätteeksi käväisimme vielä rakennuspaikalla tervehtimässä tiilenkantajia ja livahdimme siinä sivussa siirtämään yhden tiilikasan syrjemmäksi pois perustusten kaivamisen tieltä. Olimme tyytyväisiä päästessämme hetkeksi tekemään töitä omin käsin, sillä suuri osa päivästä oli kulunut asioiden pitkälliseen selittämiseen. Suurimman osan yhteisymmärryksen puutteesta selittää kielimuuri, mutta toinen merkittävä tekijä on se, että olemme tekemässä rakennusta paikalllisille urakoitsijoille vieraalla tavalla. Törmäsimme samaan ongelmaan myös korinpunojien luona, jossa yritimme selittää, että tarvitsemme juuri tietynlaiset, itse piirtämämme ovet. Vaikka meillä kuinka oli näyttää tarkat piirustukset, silti yhteiseen ymmärrykseen pääseminen vei aikaa. Näistä kohtaamisista viisastuneina otamme koulun pienoismallin taas tulevina päivinä mukaan, mikä varmasti helpottaa työnjohtajaa hahmottamaan projektin tavoitteet.

Perjantaina emme päässeet tontille, sillä Phnom Penhissä tapahtui. Ammattikoulun toteutustiimiin liittyi kaksi uutta jäsentä, kun Elisa ja Toni saapuivat Vietnamista Phnom Penhiin. Löysimme koko tiimille uuden majapaikan kaupungin pohjoislaidalta läheltä Udongiin johtavaa tietä; entinen sijaitsi keksustan etelälaidalla lähellä venäläistä toria, ja jokapäiväiset matkat Udongiin venyivät keskustan ruuhkissa.

Varhaiseksi perjantaiaamuksi oli sovittu palaveri urakoitsijan kanssa projektin aikataulusta ja kustannuksista. Koska kyse oli nyt meidän piirustuksistamme, olimme valmistautuneet korkeampaan hintaan ja kiihkeään neuvotteluun. Yllätys oli positiivinen, kun urakan hinta oli lähes puolittunut edellisestä tarjouksesta! Tarjoukseen ei tällä kertaa liittynyt lainkaan yksinkertaistettuja piirustuksia – nyt rakennustyössä käytettäisiin suoraan meidän laatimiamme. Tutkittuamme englanniksi käännetyn tarjouksen tarkkaan, löimme kättä päälle ja sovimme sopimuksen allekirjoittamisen tontille seuraavaksi aamuksi, minkä jälkeen töiden tulisi alkaa saman tien.

Illaksi meidät oli pyydetty paikalliseen arkkitehtikouluun RUFAan (Royal University of Fine Arts) pitämään lyhyt esitys Sra Poun projektista. Paikalla oli kambodzalaisia arkkitehtiopiskelijoita ja Aalto-yliopiston arkkitehtuurin laitoksen vieraileva kurssi, jollaiselle osallistuimme itsekin edellisenä vuonna. Esittelyvideo kirvoitti vain muutaman kysymyksen pitkän päivän uuvuttamassa seminaariyleisössä, mutta käyntikortit kävivät hyvin kaupaksi paikallisille opiskelijoille. Esityksen jälkeen liityimme opettajien, opiskelijoiden ja paikallisten järjestötyöntekijöiden seuraan illalliselle. Hämähäkki- ja muurahaisaterian äärellä saimme selville taas lisää taustoja Phnom Penhin pakkosiirroista.

Tänään aloitimme valmiiden maatiilten kuljetuksen rakennuspaikalle Sra Poun kyläläisten kanssa. Olimme tarkastaneet tiilet jo edellisenä päivänä, ja nyt kaikki 16 000 suurta maatiiltä tulisi siirtää kilometrin päähän koulun tontille. Suurimmat vastoinkäymiset liittyivät ajoneuvot vuokraukseen: iso rekka ei pystyisi kulkemaan Udongin kuoppaisilla teillä, ja pieneen avolava-autoon voisimme lastata vain pienen määrän tiiliä kerrallaan. Pitkien neuvottelujen jälkeen päädyimme valitsemaan pienemmän auton, jonka omistaa paikallinen perhe – näin vuokrakustannuksetkin palautuvat avustettavaan yhteisöön.

Tiilien lastaamiseen palkattiin kymmenen kyläläistä. Ihmettelimme, kun ennakkoarvio kuljetuskertojen määräksi päivässä oli vain viisi. Viisi! Voisihan pieni avolava-auto kulkea kilometrin matkan vaikka viisikymmentä kertaa päivässä! Kävi kuitenkin ilmi, että kuljetukseen liittyy myös odottelua: tiilet pitää laskea ja kirjata, ja työntekijät pitää huudella takaisin jokaisen odotustauon jälkeen. Tiilet herättivät kiinnostusta kyläläisissä, ja tiilikasan ympärille kokoontui myös lapsia, koiria ja ankkoja. Huomasimme, että kuljetuksen aikana rakennustaidottomatkin paikalliset pääsevät helposti osallistumaan rakennustöihin – ehkä hidas kuljetusprosessi onkin paras tapa osallistaa kaikki kyläläiset rakentamiseen!

Päivän päätteeksi saimme rakennuspaikalle sähköjohdon, jota varten pystytettiin tolpat. Jo valmiit sähkötolpat herättivät meissä ylpeyttä – vau, olemme  jo rakentaneet yhdessä jotakin!

Matkasimme tänään ensimmäistä kertaa vuoteen Sra Pouhun tapaamaan kyläläisiä. Päivän ohjelmassa oli myös neuvottelu paikallisen urakoitsijan kanssa sekä maatiilten tarkastus. Neljänkymmenen kilometrin matka Phnom Penhistä Sra Pouhun taittuu kambodzalaisessa aamuliikenteessä hieman yli tunnissa. Lainasimme yhteistyöjärjestön automaattivaihteista autoa, jollaista kuskimme ei ollut koskaan ajanut; kesti jonkin aikaa selittää elekielellä, että jalka tulisi laittaa jarrulle ennen kuin vaihdekeppiä voi riuhtoa mihinkään suuntaan.

Kohtaamiset Sra Poussa sujuivat hienosti. Koko yhteisö oli innoissaan pienoismallista, jonka toimme esille kylän kahvilaan. Saimme ehdotuksia muun muassa pienen puutarhan ja kalalammikon lisäämiseksi suunnitelmaan. Päätimme yhteisesti jättää tilaa polulle ammattikoulun sivustalle sen sijaan, että rakentaisimme tontin täyteen. Tulevia opiskelijoita kiinnosti eniten, mitä missäkin huoneessa opetetaan, joten keskustelimme vielä uudestaan tilaohjelmasta ja päivitimme tilantarpeet. Ompelijat hyrisivät tyytyväisinä kuullessaan pääsevänsä yläkertaan, moottoripyörien korjausta taas on helpointa opettaa maantasossa.

Iltapäivällä tapasimme paikallisen urakoitsijan samassa kahvilassa pienoismallin äärellä. Yllätyimme, kun kylänraitille hurautti Lexus, ja sieltä astui kaksi nuorta miestä tietokoneet kainalossa. Olimme odottaneet vanhaa kurttuista khmer-urakoitsijaa piinkovine mielipiteineen, mutta neuvottelupöytään astuikin joustava, puoliksi englanninkielentaitoinen kumppani. Olimme hieman huolissamme ensimmäisistä tarjouspiirustuksista, joissa urakoitsija oli piirtänyt koulun betoniseksi yksikerroksiseksi kopperoksi. Koko neuvottelutilanne piti aloittaa alusta: nyt neuvoteltaisiin pienoimallissa kuvatusta rakennuksesta, ei siitä betonikopista. Olimme tehneet tarkat piirustukset ja aikataulut rakentamista varten ja valmistautuneet perustelemaan suunnitelmamme. Keskustelu sujui kuitenkin hyvin: kävimme läpi yksityiskohdat sekä materiaalit ja pääsimme yhteisymmärrykseen jokaisesta. Välillä urakoitsija pyöritteli päätään, mutta kokoontuminen päättyi iloiseen kädenpuristukseen: päätimme kokoontua perjantaina sopimaan aikataulusta.

Saavuimme Phnom Penhiin eilen sunnuntaina, ja maanantai on ollut kiireinen tapaamisissa yhteistyöjärjestön ja paikallisten insinöörien kanssa. Huomenna teemme ensimmäisen tonttikäynnin sitten viime vuoden ja tapaamme urakoitsijan. Asiat näyttävät tapahtuvan nopeasti, kuten toivoimmekin – huomenna ryhdytään jo roudaamaan valmiita maatiiliä tontille! Huomenna tonttikäynnin jälkeen lisäämme muutamia valokuvia.

Sra Poun ammattikoulun rakentaminen lähestyy, ja iloksemme voimme todeta, että rahat ovat kasassa! Teimme tällä viikolla viimeisen sponsorisopimuksen suomalaiset M.A.D. (Micro-Aided Architectural Design) Oy:n kanssa, ja heistä tuli kouluprojektin päälahjoittaja. Kiitokset M.A.D.:lle!

Seuraava askel projektin toteutuksessa on maatiilten teko, joka alkaa näillä hetkillä Kambodzassa. Kun rakennustyöt alkavat maaliskuun ensimmäisellä viikolla, meitä odottaa tontilla 15 000 maatiiltä.

M.A.D.:n lahjoitus mahdollistaa parhaan insinööritaidon hyödyntämisen projektissa. Teemme yhteistyötä Phnom Penhiläisen Advancing Engineering Consultants -insinööritoimiston kanssa. Heidän ammattitaidollaan varmistamme rakenteiden turvallisuuden, kestävyyden ja ekologisuuden.

Tervetuloa seuraamaan Sra Poun ammattikoulun rakennusprojektin edistymistä. Tässä blogissa tiedotamme projektin kulusta koko vuoden 2011 ajan. Kiitos tukijoillemme ISS Palveluille, Wienerbergerille, Ecophonille, Puuinfolle sekä Uulatuotteelle!